Historia

koulu
Rasimäen uutta koulurakennusta alettiin rakentamaan vuonna 1952. Rasimäen koulun valmistuttua koulun oppilasmäärä oli 71. Koulu oli uudenaikainen, jossa oli sähkövalo ja keskuslämmitys.

Rasimäen kylä

Rasimäen kylä on Suomen suurin siirtokarjalaisten kylmään korpeen raivaama asutuskylä. Alussa Rasimäki oli yhtä suurta aukkoa ja kantosavut nousivat pitkään taivaalle, ennen kuin raivioille nousivat pellot tiloineen. Kylään perustettiin vuonna 1948 46 tilaa ja asutusalueen maat olivat yhteensä 4400 hehtaaria. Samalla Valtimon väkiluku nousi yli tuhannella asukkaalla. Rasimäki kuuluu Sivakan ohella suomen tutkituimpiin kyliin vuodesta 1973.

Suurin osa kylän asukkaista tuli Suojärveltä. Paikkakuntalaisten mielestä karjalaiset olivat ”hurjaa joukkoa”, koska heillä oli oma outo karjalankieli, ortodoksinen uskonto ja vanhempi väki oli vielä vähän taikauskoistakin. Lisäksi karjalaiset lyhyessä ajassa pystyttivät koko uuden kylän, koulun ja kirkon.

Kummuille, Laaksoon, Mäkeen…

Rasimäkeä ympäröi kaunis luonnonmaisema ja se kuuluu arvokkaisiin kulttuuri maisema-alueisiin. Kylä sijaitsee jylhien vaarojen ympäröimässä laaksossa, jonka maisemaa luonnehtivat pienten metsäsaarekkeiden elävöittämät, voimakkaasti kumpuilevat rinnepellot sekä laakson pohjalla mutkitteleva Rumojoki. Avaria näkymiä laakson sisällä rajaavat ylärinteiden selkeät metsänreunat. Hiekkapintainen kylätie halkaisee kylän lähes viivasuorana. Kumpuilevan maaston sekä metsäkaistaleiden ja peltojen vuorottelun vuoksi tienvarsinäkymät ovat kuitenkin vaihtelevia.

Rasimäen (Elomäen) ortodoksinen Johannes Kastajan muistolle pyhitetty tšasouna eli rukoushuone on rakennettu 1961. Tšasounalla järjestetään jumalanpalveluksia ja pruazniekkoja ristisaattoineen. Tšasounan pihassa on Valtimon Suojärvi- seuran pystyttämä raivaajamuistomerkki.

Rasimäen kylä on hyvin elinvoimaisen näköinen ja sinne on muuttanut uusia asukkaita. Myös kylätoimikunnan toiminta käynnistyi uudelleen muutaman hiljaisen vuoden jälkeen.

Historiaa

Vanha Rasimäki sijoittuu, vaarojen keskelle, ylemmäs kuin uusi kylä. Sen ajan ihmiset olivat viisaasti valinneet asumispaikat, koska sinne eivät yltäneet hallat eikä pakkaset. Vanhat asukkat olivat lapsirikkaita ja he olivat hyvin omavaraisia. Rasimäen kylän ensimmäinen tila oli Karsikon tila, jota hoiti talollinen Heikki Kilpeläinen. Kilpeläiset asuivat talossa, jossa oli vanha ja uusi pirtti ja eteinen. Tilalla viljeltiin ruista, ohraa, pellavaa, hamppua ja tupakkaa.

1800-luvulla kyläläiset olivat kruunun torppareita. Muita tiloja olivat Palomurto, Ansomäki, Petäjänaho, Murtomäki, Liuhanmäki, Kervinaho, Ikosenmäki, Rajala, Haapalanmäki, Kassara-aho ja Heikura. Kassara-aho oli metsänvartijan torppa.

Tilalliset elättivät perheitään viljelmällä pieniä peltojaan ja ennenkaikkea polttamalla kaskimaita, joihin kylvettiin ruista ja ohraa.

Rasimäen syrjäisillä seuduilla oli useasti suuriakin tukki- ja uittotyömaita, joille tuli paljon kylän ulkopuolista väkeä töihin. Torpparit majoittivat metsätyömiehiä ja välillä torpissa pidettiin tansseja ja juotiin pontikkaa.

Uuden kylän historia

Tämän asutusalueen maat (4400 ha) pakkolunastettiin Enso – Gutzeit Oy:ltä ja A. Alhström oy:ltä 1750 ha ja valtiolta 2650ha. Lisäksi valtiolta lunastetusta maasta muodostettiin 2200 hehtaarin suuruinen yhteismetsä.

Rumojoen Rasimäen ja Elomäen kylien puoleisten asutualueiden raivaaminen toi mukanaan uuden työteliään kauden kylään. Valtion toimesta tehtiin asutusalueen tiet ja ojitukset. Varsinainen asutusalueen raivaus aloitettiin valtion kustantamalla raivauksella. Maan luovuttajat hakkasivat metsät ja kesällä 1946 aloitettiin peltojen teko. Kannokko puskettiin Pellonraivaus oy:n puskutraktoreilla. Raivaustöissä oli satoja miehiä. Lisäksi mukana oli myös ulkomaalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Uuden Rasimäen erotti vanhasta Rasimäestä yhtenäinen rakennuskanta, sillä rakennukset tehtiin tyyppipiirrustuksia käyttäen.

Koulu aloitti toimintansa vuonna 1947 Liuhan pirtissä. Rasimäen uutta koulurakennusta alettiin rakentamaan vuonna 1952. Rasimäen koulun valmistuttua koulun oppilasmäärä oli 71. Koulu oli uudenaikainen, jossa oli sähkövalo ja keskuslämmitys.

Koulusta tuli kyläläisten yhteisten toimintojen keskipiste. Siellä järjestettiin erilaisia kerhoja ja seuroja. Koululla oli myös oma kirjasto ja kyläläisten terveydenhuolto oli keskitetty sinne. Koulun pitkäaikaiset opettajat olivat Kaisa ja Pauli Röynä.

Perinnetietoa

Karjalaiseen ruokapöytään kuuluvat erottamattomana osana karjalaiset piirakat. Nykyäänkin ne ovat niin hienoja herkkuja, että ne ovat melkein jokaisessa juhlapöydässä. Ne edustavat myös suomalaista ruokaperinnettä parhaimmillaan. Karjalaiset arvostavat itsekin piirakoitaan. Kun Raja-Karjalassa entisaikaan taloon illansuussa tuli kosija seurueineen, hän saattoi päätellä suosionsa siitä, alkoivatko emännät kohta valmistaa hänelle keitinpiirakoita eli sulhaspiirakoita. Keitinpiirakoita varten ei tarvinnut lämmittää uunia, vaan ne paistettiin nopeasti riehtilässä. Ne olivat myös parasta mieleiselle vieraalle tarjottua herkkua. Nuoren morsiamen oli osattava paistaa piirakoita. Taito opittiin jo pikkutyttönä. Nuorikon ensimmäisiä tehtäviä uudessa kodissa häiden jälkeisenä aamuna oli tehdä muutamia rituaalinomaisia töitä: hänen oli haettava vettä, lakaistava lattia ja paistettava piirakoita.

Kansantapoja ja uskomuksia

Kirjoitan tässä muutamia juttuja, joita olen kuullut kylän vanhoilta akkasilta ja ukoilta. Enimmäkseen minulle näitä tarinoita on kertonut oma äitini, Anja. Meillä kotona Korkatsussa ovat asuneet Nasti ja Jegor Kanervo. Nasti oli isäni täti. He olivat syntyneet vuonna 1890 ja heillä oli jos jonkinmoisia tapoja, uskomuksia ja taikoja, jotka kulkivat rintarinnan ortodoksisen uskonnon kanssa. He olivat pitkäikäisiä ja elivät yli 90 – vuotiaiksi.
Heistä oli sekä haittaa, että hyötyä. Nasti auttoi paljon pienten lasten hoidoissa, kun äitini oli navetalla. Nasti lauloi, tanssi ripaskaa, juoksutti lapsia reppuselässä talon ympäri ja syötti lapsille sokeria kengänvarresta. Mutta heidän mielestään miniä oli työjuhta, joka teki melkein kaikki työt. Haittapuoli oli ainakin se, että taikausko oli hyvin pelottavaa. Paikkakuntalaiset, kuten äitini eivät olleet siinä määrin taikauskoisia. Jegora oli jo niin vanha ja juoni, ettei hän ollut apuna kotitöissä. Isäni, Heikki, oli pitkiä aikoja poissa savotoilla ympäri Suomea ja Ruotsia. Äitini sai tulla kotona toimeen lasten ja vanhusten kanssa. Meitä on seitsemän lasta, minä nuorin, joten Nasti ja Jegora olivat jo vanhainkodissa syntymäni aikoihin.

Rasimäkeläisistä, Suojärvellä vuosituhannen alussa syntyneet ihmiset olivat ortodokseja, mutta heillä oli voimakkaana myös erilaiset taiat ja uskomukset. Esimerkiksi, kun metsästä kaadettiin talopuita, lutikoille tehtiin omat mökit lastuista ja sanottiin ” Elgiä lähtekkiä miun matkah, pysykkiä tiäl mezäs.” Karjalaisilla oli yleistä , että naisia nimitettiin akoiksi ja miehiä ukoiksi. Akoilla piti olla pitkät puvut, jalat eivät saaneet näkyä ja yleensä huivi leuan alla kiinni. Jos ukko oli lähdössä kylään, tuotti huonoa onnea, jos akka tuli vastaan. Ukon piti pysähtyä tai kääntyä takaisin. Syntymäpäivänä ei saanut käydä saunassa ja aamulla ensimmäiseksi piti laittaa vasen kenkä ensin jalkaan. Samantyyppisiä tapoja oli varmaan satoja. Kiljunteon karjalaiset myös toivat mukanaan. Useassa mökissä kyllä tehtiin kiljua ja pidettiin juominkeja kuka enemmän ja kuka vähemmän. Äitini esimerkiksi suolasi kiljuämpärin, niin ukoilta lähtivät juomahalut vähäksi aikaa.

Akat tekivät tyttärilleen ns. lemmenjuomia. Keitettiin esimerkiksi keittoa, johon laitettiin tytön hikeä. Joillakin saattoi olla keitossa voimakkaammat eritteet. Sitten sitä syötettiin toivotulle sulhasehdokkaalle.

Vanhempi karjalaisväki ajatteli, että näillä teoilla ja uskomuksilla karkotettiin paha onni talosta. Syömään alettaessa isäntä leikasi leivän. Anoppi ei päästänyt miniää keittohommiin. Miniälle laitettiin ruoka, jos ei, niin miniä oli ilman. Eräs akka sanoi, että ”yksitoista vuotta olin miniänä, enkä suanu vettä pannuun laittua.” Monet miniät söivät salaa ja varsinkin lypsyllä ollessa joivat paljon tuoretta maitoa.

Puhdas vesi oli paras päänsärkylääke ja puhdas vesiriepu laitettiin myös kipeän paikan päälle. Jotkut joivat kurkkukipuun omaa virtsaa, sanoivat vain; ”oma vesi” on paras liäke. Haavan päälle laitettiin ensihätään ”rautalehti” eli piharatamonlehti. Se piti paikan puhtaana eikä laskenut siihen ilmaa. Palohaavoille oli paras lehmän lanta. Nämä olivat ainakin Nastin ja Jegoran hoito – ohjeita.

Kirves piti laittaa navetan kynnykselle, kun lehmät päästettiin keväällä ulos laitumelle. Pääsiäisenä oli liikkeellä niin paljon taikojen tekijöitä, että monet lukitsivat navettojen ovet. Eläimistä leikeltiin karvoja ja luettiin loitsuja joko hyvän tai pahan puolesta. Esimerkiksi Nasti kävi laittamassa navetan oven päälle pääsiäisyönä ikonin, joka suojelisi lehmiä.

Hautausmaalle vanhat karjalaiset veivät ruokaa, piirakoita, teetä, viinaa, marjoja. Haudoilla käydessä heiluteltiin havua haudan yläpuolella ja toivottiin, että vainajat antaisivat terveyttä. Nasti oli sanonut, että ”tuogua miul sit marjasie, mie käyn ne lindusena syömäs”.

Kuitenkin tästä taikauskosta huolimatta käytiin ahkerasti myös kirkossa ja noudatettiin myös ortodoksisia tapoja. Joka pirtissä oli ikoni nurkassa, jolle tehtiin ristinmerkki sisälle tultaessa. Samoin ruokailun alussa tehtiin ristinmerkki. Erilaisia rukoushuokauksia käytettiin paljon, esimerkiksi ” Auta Hosbodi minuo riähkätukkuo” eli auta Jumala minua syntistä ja ”Hosbodi pamilui” eli Jumala armahda.

Tämän suakkunan kirjoitti Ulla Korkatsu. Kirjoittakaa muutkin vastaavanlaisia muisteluita omalta kylältä.